Ensinnäkin siksi, että lapsi ei tulkitse kirjoituksen otsikkoa millään muulla tavalla kuin se siinä lukee.
Lapset eivät yleensä ole vielä oppineet ajattelemaan kaikkea kaksimielisesti. Nimenomaan, siis oppineet, mutta turhan moni senkin elämänsä aikana vielä joutuu oppimaan, niin olen minäkin oppinut.
Lapsi on pohjinmiltaan viaton eikä laisinkaan ilkikurinen. Hyvin nuori lapsi ei myöskään kiusaa eikä syrji ketään, vaan kuka tahansa eteen sattunut kyllä kelpaa leikkikaveriksi. Lapsi ei osaa eikä ymmärrä sarkasmia, vähän niin kuin en minäkään. Lapselle kaikki on tärkeää sanottavaa ja opittavaa, jonka vuoksi lasta olisi hyvä kuunnella, ja myös vastata kysymyksiin ja kommentteihin, eikä vain jättää oman onnensa nojaan.
Pidän lapsista koska he osaavat olla aidon oikeasti iloisia - ja surullisiakin. Lapsi löytää ilon ja leikin elämän pienemmistäkin asioista.
Olen tämän kesän aikana saanut leikkiä monen lapsen kanssa, eikä yksikään lapsi ole ollut pettymys. Osa lapsista on aluksi ujompia, osa taas heti meneviä ja tekeviä. Aikuisenkin on ensiksi ansaittava lapsen luottamus leikkikaveriksi. Lapsi pärjää paljon vähemmälläkin, kuin hellyttelyllä ja yltiömäisellä rakastamisella. Lapsi vain tarvitsee jonkun, jonka kanssa vähän touhuta ja jonkun joka kuuntelee.
Toivottavasti saan jatkossakin leikkiä pienten ja isompienkin lasten kanssa, jotka eivät vielä ole oppineet, että leikki on lapsellista tai että kysyttäessä "mitä kuuluu" ei tiedetä mistään mitään.
tiistai 26. elokuuta 2014
tiistai 5. elokuuta 2014
Mitä ensirakkaus merkitsee sinulle? What does the first love mean to you?
En ollut ennen pohtinut ensirakkauden merkitystä, ennen kuin minulle siitä mainittiin. Sävy, jolla ihmiset ensirakkaudesta puhuivat, oli melko synkkä, jonka vuoksi säpsähdin ajattelemaan lähemmin, miten ihmiset oikein itse kokevat tai ovat kokeneet ensirakkauden.
Miten ensinnäkin määrittelisit ensirakkauden? Mitä on rakkaus? Ehkä pään heiluttaminen kahden muun kaverin kanssa auton takapenkillä voi antaa vastauksen. Yleisin käsitys varmaankin ensirakkaudesta on se, kun molemmat henkilöt tuntevat jotain toisiaan kohtaan. Tämän määritelmän mukaan minulla on siis menossa ensirakkauteni. Ihastuksia on tullut ja mennyt vuosien saatossa, mutta niitä ei kyllä kai oikein voi rakkauksiksi kutsua.
"Se on sitä ensirakkautta," olen saanut kuulla kumppanini visiitin tienoilla, kun ihmiset ympärilläni ovat nähneet minut ilmeisesti lemmenhurmioissa rakkaani oltua niinkin lähettyvillä kuin kosketusetäisyydellä. Eikö sellaista hurmiota voi sitten osoittaa muuten kuin ensirakkaudessa? Enkö ole vielä oppinut jotain tärkeitä juttuja elämässä? Muuttuvatko asiat?
Nämä kysymykset heräsivät pintaani kun kysyin, miksi minulle sanottiin sen vain olevan ensirakkautta. Vastaukseksi todettiin vain, että voi kyllä niitä heiloja tulee ja menee. Mistä niitä tulee ja minne ne menevät? Aloin epäillä ihmisten uskoa ensirakkauteen. Kovinkaan moni kun siitä ei niin iloiseen sävyyn puhunut ja minunkin kohtaloni olisi taattu ja kiveen hakattu. Saman kovan kohtalon kokisin, kuin niin moni muukin, ja tulisin loppujen lopuksi vain pettymään.
Välistä ihmisten asenteista tuntui nousevan esiin asenne, että ei sen ensirakkauden kuulukaan kestää. Näin asiat ovat aina menneet ja tulevat aina menemäänkin. Mitä sitä suotta vanhoja murehtimaan - sen kun laittaa vain verkot vesille uudemman kerran.
Minä en usko moniin asioihin, muuta kuin joulupukkiin ja ensirakkauteen. En tajua, miksei ensirakkaus voisi kestää? Olen saanut ensirakkauteni aikana kokea niin monen asian ensi kertaa, rakkaampani kanssa. Miksi haluaisin yhtäkkiä luopua siitä kaikesta ja niistä kaikista hyvistä muistoista? Näen parisuhteen kuin rakennettavan talon. Talonkin rakentaminen aloitetaan peruskivestä - kun sen kerran kerralla vahvaksi tekee, pidättää se talon seinämät vahvasti pystyssä, eikä mistään pääse rakoilemaan sisään. Vaikka talon harjakaisetkin olisi saatu jo päätökseen, ei se tarkoita talon valmistumista tai rakentamisen loppua. Parisuhdentalomme on tässä vaiheessa saanut jo vankan pohjan, perustukset sekä seinäpilarit, joita kumpikin osapuoli tukee vahvasti. Kun kaikki tämä pohjarakentaminen on tehty hitaasti mutta varmasti, jää kevyttä aikaa itse talon sisutamiselle. Sisustustakin voi muuttaa aina halutessaan, suuntaan tai toiseen, mutta itse talon rakenteet eivät siitä mihinkään muutu. Korkeintaan taloa voi rakentaa lisää - vaikka terassin tai takapihan.
Ensirakkaus merkitsee minulle turvaa. Toisen tuntemisen tunnetta. Ensirakkaudesta löydän avun, lohdun, ilon ja tulevaisuuden. Näen tulevaisuuden. En vain omani, mutta myös tulevaisuuden toisen ihmisen kanssa, yhteisen tuleivaisuuden. Tuleivaisuudessakin rakennettu talo ja koti voi muuttua, jos muutto koittaa. Mutta siinäkin tapauksessa kaikki talon sisällä oleva tulee myös muuton perässä mukaan. Vain elinympäristö muuttuisi kohdallani.
Toivon, että ihmiset voisivat uskoa ensirakkauteensa. Jos et usko siihen, miksi sitten haaskaat aikaasi sen ensimmäisen kanssa? Minua turhauttaisi ajatella joutuvani etsimään jonkun toisen rakkauden, koska ensimmäinen ei voi olla tarpeeksi hyvä, tai olisi hyvä nähdä maailmaa ja muitakin ihmisiä. Onko ihminen koskaan tyytyväinen siihen, mitä hänellä on? Ja miksi tyytyä vähempään, jos pienen vaivan nähdäkseen voisi saavuttaa myös jotain paljon parempaa. Tämä seikka jaksoi minussa luoda aina silloin tällöin uskoa, kun en ollut vielä ensirakkauttani kokenut enkä tavannut. Silloinkin muita tuntui huolestuttavan, kun ei rakkautta meinannut löytyä. Löytymisen jälkeen ihmisiä huolettivat, että koska aion vaihtaa jo seuraavaan? Kuulostaa jo ihan suunnistusrastien suunnistamiselta. Minun kartallani ei siinä tapauksessa ole muuta kuin lähtö ja maali.
Edellisestä kirjoittamisesta on vierähtänyt pitkä tovi, enkä tunnu oikein saavan jäsenneltyä lauseitani enkä ajatuksiani mieleisiksi. Toivon tekstin kuitenkin herättelevän lukijassaan ajatuksia omasta ensirakkauden määritelmästään, ja sen sille luomista arvoista. Ovatko nämä arvot opittuja vai harooko ihmisluonto yksiavioisuutta vastaan?
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Olen viinapakolainen ja ihmissuhdeholisti
Olen jo hetken aikaa miettinyt kirjoittavani ajatuksia ylös. Olen vain nähnyt sen tarpeettomaksi, sillä olen oppinut, mitkä julkaisut ja ajatukset ihmisiä kiinnostavat. Kyllä minulta itseltänikin jäävät monesti muiden mielipidekirjoitukset, vakaumukset tai muut vaikkapa yhteiskunnallisiin asioihin liittyvät linkit lukematta. Kun ei aina jaksaisi murehtiakaan eikä olla maailmaa parantamassa. Ihmiset haluavat lukea iloisia ja arkisia juttuja ja katsella valokuvia.
Enkä minäkään pidemmän päälle jaksa olla aina "valittamassa" kaikesta minun silmiin osuvista epäkohdista.
Mutta nyt näin tilaisuuteni tulleen. Joku toinen, auktoriteetillään, ja erilaisen taustan sekä jo ammattinsa puolesta omaavana on saanut nostettua aiheen esille, josta minä olen yrittänyt ruohonjuuritasolla jo kauan puhua, vaikuttaa, ja herättää keskustelua.
Eikä siihenkään tarvittu sen enempää kuin tumma iho ja muunmaalainen tausta. Supisuomalaista tuskin kukaan olisi jaksanut vaivautua kuuntelemaan, mutta jos maassamme jo kauan asunut, elänyt ja suomalaista kulttuuria kokeneena saa vakuutettua objektiivisella näkökulmallaan muutkin suomalaiset ja avaamaan heidän silmänsä niin minä olen onnellinen että oikealla hetkellä kuunnellaan.
Se, mitä Wali Hashi kertoo Ylen nettisivuilla olisi vähintäänkin yhtä tuomittavaa ja suorastaan maanpetos kantasuomalaisen sanomana. Yhtä oudoksuttavaa ja hyväksymätöntä kuin mitä juomattomuus jo Suomessa on.
Eikä suomalaista sopisi etenkään mennä arvostelemaan, tai sanomaan kuinka tulisi tehdä ja toimia. Suomalainenhan tekee just niin kuin itse haluaa! Tai sitten niin miten kaikki muutkin tekevät. Jo tämä kielii suomalaisten heikosta itsetunnosta, jos yhteenkuuluvuuden tunnetta on yritettävä harjoittaa kulttuuriksi kehittyneillä, järjenvastaisilla rituaaleilla.
Ensimmäinen lähtökohta on myöntää ongelma. Myöntää, että se, mitä vähätellään ja mistä nauretaan koskettaa jo oikeasti kokonaista kansakuntaa, yhtään sen suurentelematta. Vaikkakin omia juoma-annoksiaan useimmiten suurrennellaan sekä illan tapahtumia, mutta seurassani, kun käy ilmi, etten juo, aletaan yleensä omaa juomistaan vähättelemään. Vähemmästäkinhän sitä hämmentyy.
Tämä kulttuuri ja ilmapiiri, mikä Suomessa vallitsee ja on saanut valtaansa yhä suvaitsevaisemman aseman vaikuttaa myös suoraan minuun. Olen jättänyt kaverini alkoholin takia ja yrittänyt etsiä omanlaistani seuraa. Mutta se seura, joka hyväksyy alkoholittoman elämäni ilman vinoon katsomista ja joka itse omaa kohtuullisen alkoholinkäytön sattuu asumaan satojen, ellei tuhansien kilometrien päässä sieltä, minne minä olen sattunut syntymään.
Matkustan, jotta pääsisin ahdasmielisestä ilmapiiristä ja yhdestä ainoasta illanviettotavasta eroon tavatakseni ihmisiä, jotka eivät ole moksiskaan, jos kieltäydyn drinkistä tai hipsin tanssilattialle yhtään ilman "pohjia". En halua nähdä kadulla hoipertelevia ihmisiä, yrjölätäköitä enkä silmitöntä sammallusta. Minua sellainen hävettää, mutta muille se on vain yksi ylpeydenaihe.
Tutustun ihmisiin hetkellisesti ja kerron samassa koko elämäntarinani. Valtaosa tälläkin hetkellä ihmisistä, joiden kanssa keskustelen internetissä, eivät ole tunteneet minua vuotta pidempään.
Yhtä lailla kuin juomattomuus katsotaan paheena, katsotaan myös miestä, joka puhuu, avoimesti henkilökohtaisistakin asioista, ja vieläpä selvinpäin. Kommunikaation tulisi olla minimaalista sekä piikittelevää, suorastaan vittuilua. Tällekään sanalle on vaikea löytää käännöstä muista kielistä. Taitaa se siis olla hyvin ominaista meille.
Matkaan, jotta taas saisin kokea sen hetkellisen tutustumisen tunteen. Se on aivan kuin huumeannos minulle, johon en kyllästy koskaan, ja jota janoan aina, ja josta saan hyvänolon tunteen.
Se on se hinta, jonka saan maksaa siitä, että en täytä oman kansan minulle asettamia vaatimuksia ja odotuksia. Hinta vapaudest ja omasta tahdostaan ei ole ilmainen. Toivon, että moni muukin uskaltaisi elää niin kuin itse toivoisi.
J-P
Enkä minäkään pidemmän päälle jaksa olla aina "valittamassa" kaikesta minun silmiin osuvista epäkohdista.
Mutta nyt näin tilaisuuteni tulleen. Joku toinen, auktoriteetillään, ja erilaisen taustan sekä jo ammattinsa puolesta omaavana on saanut nostettua aiheen esille, josta minä olen yrittänyt ruohonjuuritasolla jo kauan puhua, vaikuttaa, ja herättää keskustelua.
Eikä siihenkään tarvittu sen enempää kuin tumma iho ja muunmaalainen tausta. Supisuomalaista tuskin kukaan olisi jaksanut vaivautua kuuntelemaan, mutta jos maassamme jo kauan asunut, elänyt ja suomalaista kulttuuria kokeneena saa vakuutettua objektiivisella näkökulmallaan muutkin suomalaiset ja avaamaan heidän silmänsä niin minä olen onnellinen että oikealla hetkellä kuunnellaan.
Se, mitä Wali Hashi kertoo Ylen nettisivuilla olisi vähintäänkin yhtä tuomittavaa ja suorastaan maanpetos kantasuomalaisen sanomana. Yhtä oudoksuttavaa ja hyväksymätöntä kuin mitä juomattomuus jo Suomessa on.
Eikä suomalaista sopisi etenkään mennä arvostelemaan, tai sanomaan kuinka tulisi tehdä ja toimia. Suomalainenhan tekee just niin kuin itse haluaa! Tai sitten niin miten kaikki muutkin tekevät. Jo tämä kielii suomalaisten heikosta itsetunnosta, jos yhteenkuuluvuuden tunnetta on yritettävä harjoittaa kulttuuriksi kehittyneillä, järjenvastaisilla rituaaleilla.
Ensimmäinen lähtökohta on myöntää ongelma. Myöntää, että se, mitä vähätellään ja mistä nauretaan koskettaa jo oikeasti kokonaista kansakuntaa, yhtään sen suurentelematta. Vaikkakin omia juoma-annoksiaan useimmiten suurrennellaan sekä illan tapahtumia, mutta seurassani, kun käy ilmi, etten juo, aletaan yleensä omaa juomistaan vähättelemään. Vähemmästäkinhän sitä hämmentyy.
Tämä kulttuuri ja ilmapiiri, mikä Suomessa vallitsee ja on saanut valtaansa yhä suvaitsevaisemman aseman vaikuttaa myös suoraan minuun. Olen jättänyt kaverini alkoholin takia ja yrittänyt etsiä omanlaistani seuraa. Mutta se seura, joka hyväksyy alkoholittoman elämäni ilman vinoon katsomista ja joka itse omaa kohtuullisen alkoholinkäytön sattuu asumaan satojen, ellei tuhansien kilometrien päässä sieltä, minne minä olen sattunut syntymään.
Matkustan, jotta pääsisin ahdasmielisestä ilmapiiristä ja yhdestä ainoasta illanviettotavasta eroon tavatakseni ihmisiä, jotka eivät ole moksiskaan, jos kieltäydyn drinkistä tai hipsin tanssilattialle yhtään ilman "pohjia". En halua nähdä kadulla hoipertelevia ihmisiä, yrjölätäköitä enkä silmitöntä sammallusta. Minua sellainen hävettää, mutta muille se on vain yksi ylpeydenaihe.
Tutustun ihmisiin hetkellisesti ja kerron samassa koko elämäntarinani. Valtaosa tälläkin hetkellä ihmisistä, joiden kanssa keskustelen internetissä, eivät ole tunteneet minua vuotta pidempään.
Yhtä lailla kuin juomattomuus katsotaan paheena, katsotaan myös miestä, joka puhuu, avoimesti henkilökohtaisistakin asioista, ja vieläpä selvinpäin. Kommunikaation tulisi olla minimaalista sekä piikittelevää, suorastaan vittuilua. Tällekään sanalle on vaikea löytää käännöstä muista kielistä. Taitaa se siis olla hyvin ominaista meille.
Matkaan, jotta taas saisin kokea sen hetkellisen tutustumisen tunteen. Se on aivan kuin huumeannos minulle, johon en kyllästy koskaan, ja jota janoan aina, ja josta saan hyvänolon tunteen.
Se on se hinta, jonka saan maksaa siitä, että en täytä oman kansan minulle asettamia vaatimuksia ja odotuksia. Hinta vapaudest ja omasta tahdostaan ei ole ilmainen. Toivon, että moni muukin uskaltaisi elää niin kuin itse toivoisi.
J-P
torstai 25. lokakuuta 2012
Tekstaripalstat
Tekstiviestipalstat kertovat meistä suomalaisista kovin paljon, niin kulttuureista, asenteista kuin rakkaussuhteistakin. Luin vastikään (tänään) Suomen luetuimmaksi kaupunkilehdeksi itseään tituleeraavaa Kokkola-lehteä ja päätin lukea tekstaripalstan, vaikken sitä yleensä teekään. Olin saattanut saada iltaa aikaisemmin itse kehotuksen laittaa ilmoitus tekstaripalstalle epätoivoisessa metsästyksessä rakkauden perässä, mutta niin näemmä moni muukin tekee.
Tekstaripalstalta pääpiirteittäin kun lukee kiitokset ja haukut, tulee olo, että suomalainen ei pysty sanomaan hänelle tärkeitä ja merkityksellisiä asioita kasvokkain. Aina jää jotain kytemään sisimpään, ja mikä olisikaan parempi paikka avautua nimettömänä kuin koko kansaan iskostuneen tekstiviestin kautta.
En tiedä, unohtuuko meiltä toisinaan sanoa se yksinkertainen ja suuhunkin sopiva kaksitavuinen kii-tos, vai emmekö myös halua tulla kiitetyiksi, sillä kiitokseenkin pitää vastavuoroisesta vastata "ole hyvä", mikä sekin tuntuu monesti olevan hankalaa. Itse myönnän, että ovea pitäessäni auki ja kiitoksen saadessani, ei suusta tahdo lausahtua ole hyvää. Mutta sehän on vain piirre meissä suomalaisissa, se itsensä vähättely. Mitäs tuosta, eihän tuo nyt ollut mitään, ääh, noooh, kyllä te tiedätte.
Mutta yllättävänä seikkana huomaan kiitosviestien sisällöstä, että moni liittyy auttamiseen, siihen auttamiseen ja avunantoon, jota meidän kulttuurissamme ei alunalkujaan edes pitänyt olla, vain se vahva itsepärjäämisen kulttuuri. Mutta he, jos ketkä myös kiitoksensa ansaitsevat. Apua sitä tarvitseville antava.
Viestipalstalla on myös hyvä kuulostella kadonnutta omaisuuttaan, toisin sanoen pyydetään apua. Siitä en tiedä onko tästä oikeasti apua, mutta ilmeisesti tekstiviestipalsta yllättävän monen kaupunkilaisen kuitenkin tavoittaa, ja on helppo ja halpa muoto, ehkä vanhojen vaihtoehto sosiaaliselle medialle. Kummastuksekseni olen törmännyt jo somessakin etsintäkuulutuskiertoviesteihin, mutta paras hukatut asiat, tai ihmiset, olivat yh-äidiltä kadoksissa olleet kaksi mukulaa, jotka olivat jääneet sille tielleen isänvierailureissulla. Äiti kuvaili lasten isää arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja muutenkin psykopaatiksi. Mieleeni tuli vain, että eikö tätä olisi kannattanut miettiä jo ennen sitä lapsentekohommia...
Patoumiahan meillä suomalaisilla riittää. Se on tosiseikka, että lehtien mielipidesivuille kirjoitellaan yhä, mutta kasvava trendi on myös mennä nettiin räyhäämään kommentti-osioihin. Jopa vanhukset ovat sen äkänneet nyt. Nimettömyys kun takaa sen, että suustansa voi päästää jo mitä tahansa. Mutta tämäkään ei tuntunut toimivan. Siksi mm. Helsingin Sanomien verkkosivu vaatii kommentoijaa nykyään rekisteröitymään joko nimimerkin tai oman nimensä taakse, mutta haluten estäen räikeimmistä räikeimmät kommentoinnit ja turvatakseen lukijoidensa lukukokemukset. Sananvapautta tai ei, minun mielestäni kohtuullista.
Kokkola-lehden tekstaripalstalla kuitenkin valitellaan ihan tuikitavallisista asioista: kouluruuan laadusta, politiikasta ja muuten vain mieltä harmittavasta räksyttävästä naapurin koirasta. Silti useamman tekstarin verran oli annettu suoraa palautetta epäsuorasti myös liikennekäyttäytymisestä. Me suomalaisethan tunnetusti olemme kovaa rallikansaa, mutta silti pidämme sisäiset ralliajajamme kurissa. Silti, jos mokaat liikenteessä, saa sen varmasti tuta nahoissaan. Virheitä ei hyväksytä maailman parhaan ja täydellisen kansan keskuudessa.
Vaikka se töötti onkin vain hätätapausta varten, niin meilläpäin se oikeuttaa töräyttämään ilmoille toisen kyvyttömyyden ajaa tööttääjälle itselleen mieluisalla tavalla. Toisaalta minua ei haittaisi yhtään etelän maiden vieraanvaraiset tööttäilyt, vaikka meluahan siitä tulisikin. Mutta kun aina tööttäyksen kuullessaan Suomessa tulee vain ajatus päähän "mitä tein väärin?" niin ei sekään kovin hyvä juttu ole.
Viimeisenä, rakkaus.
Meitä vainoaa yksinäisyys. Pimenevät syysillat ajavat kaamosmasennukseen ja lohtua haetaan joka suunnasta. Jälleen kerran, kun luontoomme ei sovi, että puhuisimme tunteistamme avoimesti, sanomme tunteemme tekstaripalstalla. "Olet huomannut katseeni töissä. Kyllä. Olen kiinnostunut ja haluaisin tavata.." "Iske silmää mulle jos olet kiinnostunut :) minusta, sä tumma ja komee... Nähtiin ti iltapv." Nämä kaksi tekstiä lukevat oikeasti tekstaripalstalla, tarkistakaa vaikka Kokkola-lehden näköisversiosta jutun lopussa olevasta linkistä.
Okei, näin vielä sattumoisin lööppiotsikon kaupassa, että en nyt muista oliko se yksi vai kaksi kolmasosaa suomalaisista, mutta anyway, ovat harrastaneet työpaikkaromansseja. OMG. Siihen minulla ei ole mitään kommentoitavaa, mutta työpaikka on se paikka, missä ihmisiä nähdään, ihmisiin kiinnytään ja missä pomot läpsivät sihteereitään perseille. Sitten taas perseillään pikkujoulukautena eikä haluta muistella enää uuden vuoden jälkeen tapahtuneita. Mutta rakkaus.
Suomalaisessa rakkaudessa kulminoituvat jo kaikki edellä mainitut piirteemme. Emme voi kertoa tunteistamme suoraan, emme voi kiittää, sanoa olevamme pahoillamme tai myöntää olleemme väärässä. Emme voi sanoa suoraan "beibi hei, sä näytät ihan täräyttävän hyvältä". Emme voi tietää toisen tunteista ellemme kysy niistä tai kerro omista tunteistamme. En haluaisi päätellä, miksi suomalainen parisuhde on niin retuperällä ja miksi se toimiston Liisa näyttääkin yhtäkkiä niin paljon kauniimmalta kuin kotona pullaa leipova Pirjo.
Näin syvälle pääsin pelkän tekstaripalstan avulla. Rakkaus on hieno asia, mutta joku vaatii myös rakastelun loppumista Libeckinkadulla. Shame on you ylintä rakkaudenosoitusta harjoittavat, shame on you.
Linkki Kokkola-lehden tekstaripalstalle
http://www.kokkola.net/today/#63
Jos linkki ei vie suoraan tekstaripalstasivulle, löytyy se sivulta 63
Tekstaripalstalta pääpiirteittäin kun lukee kiitokset ja haukut, tulee olo, että suomalainen ei pysty sanomaan hänelle tärkeitä ja merkityksellisiä asioita kasvokkain. Aina jää jotain kytemään sisimpään, ja mikä olisikaan parempi paikka avautua nimettömänä kuin koko kansaan iskostuneen tekstiviestin kautta.
En tiedä, unohtuuko meiltä toisinaan sanoa se yksinkertainen ja suuhunkin sopiva kaksitavuinen kii-tos, vai emmekö myös halua tulla kiitetyiksi, sillä kiitokseenkin pitää vastavuoroisesta vastata "ole hyvä", mikä sekin tuntuu monesti olevan hankalaa. Itse myönnän, että ovea pitäessäni auki ja kiitoksen saadessani, ei suusta tahdo lausahtua ole hyvää. Mutta sehän on vain piirre meissä suomalaisissa, se itsensä vähättely. Mitäs tuosta, eihän tuo nyt ollut mitään, ääh, noooh, kyllä te tiedätte.
Mutta yllättävänä seikkana huomaan kiitosviestien sisällöstä, että moni liittyy auttamiseen, siihen auttamiseen ja avunantoon, jota meidän kulttuurissamme ei alunalkujaan edes pitänyt olla, vain se vahva itsepärjäämisen kulttuuri. Mutta he, jos ketkä myös kiitoksensa ansaitsevat. Apua sitä tarvitseville antava.
Viestipalstalla on myös hyvä kuulostella kadonnutta omaisuuttaan, toisin sanoen pyydetään apua. Siitä en tiedä onko tästä oikeasti apua, mutta ilmeisesti tekstiviestipalsta yllättävän monen kaupunkilaisen kuitenkin tavoittaa, ja on helppo ja halpa muoto, ehkä vanhojen vaihtoehto sosiaaliselle medialle. Kummastuksekseni olen törmännyt jo somessakin etsintäkuulutuskiertoviesteihin, mutta paras hukatut asiat, tai ihmiset, olivat yh-äidiltä kadoksissa olleet kaksi mukulaa, jotka olivat jääneet sille tielleen isänvierailureissulla. Äiti kuvaili lasten isää arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja muutenkin psykopaatiksi. Mieleeni tuli vain, että eikö tätä olisi kannattanut miettiä jo ennen sitä lapsentekohommia...
Patoumiahan meillä suomalaisilla riittää. Se on tosiseikka, että lehtien mielipidesivuille kirjoitellaan yhä, mutta kasvava trendi on myös mennä nettiin räyhäämään kommentti-osioihin. Jopa vanhukset ovat sen äkänneet nyt. Nimettömyys kun takaa sen, että suustansa voi päästää jo mitä tahansa. Mutta tämäkään ei tuntunut toimivan. Siksi mm. Helsingin Sanomien verkkosivu vaatii kommentoijaa nykyään rekisteröitymään joko nimimerkin tai oman nimensä taakse, mutta haluten estäen räikeimmistä räikeimmät kommentoinnit ja turvatakseen lukijoidensa lukukokemukset. Sananvapautta tai ei, minun mielestäni kohtuullista.
Kokkola-lehden tekstaripalstalla kuitenkin valitellaan ihan tuikitavallisista asioista: kouluruuan laadusta, politiikasta ja muuten vain mieltä harmittavasta räksyttävästä naapurin koirasta. Silti useamman tekstarin verran oli annettu suoraa palautetta epäsuorasti myös liikennekäyttäytymisestä. Me suomalaisethan tunnetusti olemme kovaa rallikansaa, mutta silti pidämme sisäiset ralliajajamme kurissa. Silti, jos mokaat liikenteessä, saa sen varmasti tuta nahoissaan. Virheitä ei hyväksytä maailman parhaan ja täydellisen kansan keskuudessa.
Vaikka se töötti onkin vain hätätapausta varten, niin meilläpäin se oikeuttaa töräyttämään ilmoille toisen kyvyttömyyden ajaa tööttääjälle itselleen mieluisalla tavalla. Toisaalta minua ei haittaisi yhtään etelän maiden vieraanvaraiset tööttäilyt, vaikka meluahan siitä tulisikin. Mutta kun aina tööttäyksen kuullessaan Suomessa tulee vain ajatus päähän "mitä tein väärin?" niin ei sekään kovin hyvä juttu ole.
Viimeisenä, rakkaus.
Meitä vainoaa yksinäisyys. Pimenevät syysillat ajavat kaamosmasennukseen ja lohtua haetaan joka suunnasta. Jälleen kerran, kun luontoomme ei sovi, että puhuisimme tunteistamme avoimesti, sanomme tunteemme tekstaripalstalla. "Olet huomannut katseeni töissä. Kyllä. Olen kiinnostunut ja haluaisin tavata.." "Iske silmää mulle jos olet kiinnostunut :) minusta, sä tumma ja komee... Nähtiin ti iltapv." Nämä kaksi tekstiä lukevat oikeasti tekstaripalstalla, tarkistakaa vaikka Kokkola-lehden näköisversiosta jutun lopussa olevasta linkistä.
Okei, näin vielä sattumoisin lööppiotsikon kaupassa, että en nyt muista oliko se yksi vai kaksi kolmasosaa suomalaisista, mutta anyway, ovat harrastaneet työpaikkaromansseja. OMG. Siihen minulla ei ole mitään kommentoitavaa, mutta työpaikka on se paikka, missä ihmisiä nähdään, ihmisiin kiinnytään ja missä pomot läpsivät sihteereitään perseille. Sitten taas perseillään pikkujoulukautena eikä haluta muistella enää uuden vuoden jälkeen tapahtuneita. Mutta rakkaus.
Suomalaisessa rakkaudessa kulminoituvat jo kaikki edellä mainitut piirteemme. Emme voi kertoa tunteistamme suoraan, emme voi kiittää, sanoa olevamme pahoillamme tai myöntää olleemme väärässä. Emme voi sanoa suoraan "beibi hei, sä näytät ihan täräyttävän hyvältä". Emme voi tietää toisen tunteista ellemme kysy niistä tai kerro omista tunteistamme. En haluaisi päätellä, miksi suomalainen parisuhde on niin retuperällä ja miksi se toimiston Liisa näyttääkin yhtäkkiä niin paljon kauniimmalta kuin kotona pullaa leipova Pirjo.
Näin syvälle pääsin pelkän tekstaripalstan avulla. Rakkaus on hieno asia, mutta joku vaatii myös rakastelun loppumista Libeckinkadulla. Shame on you ylintä rakkaudenosoitusta harjoittavat, shame on you.Linkki Kokkola-lehden tekstaripalstalle
http://www.kokkola.net/today/#63
Jos linkki ei vie suoraan tekstaripalstasivulle, löytyy se sivulta 63
tiistai 2. lokakuuta 2012
Mitä ihmiset kuuntelevat - mitä musiikkimaku kertoo ihmisestä?
No nyt johdin harhaan tietoisesti otsikollani, joten en valitettavasti lähde sen syvemmin analysoimaan ihmisiä musiikkimakujensa perusteella koska a) kuva ihmisestä olisi yksipuolinen minun näkökulmastani ja b) kertooko musiikkimaku sittenkään niin paljon ihmisestä?
Joka tapauksessa. En tiedä mistä sain idean tähän kirjoitukseen, mutta sain idean, että kysyn Facebookissa kavereiltani biisejä, kappaleita, mistä he mahdollisesti pitävät, tai halusivat vain linkittää minulle, jos halusivat (biisien hankkiminen oli vielä tässä kohtaa vaiheessa).
Voisin väittää että vanhempieni aikaan musiikkitarjonta ei ensinnäkään ollut yhtä laaja. Genrejen kirjo on valtava tänä päivänä, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin jostain genrestä, tai vielä syvemmin alagenrestä.
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_music_styles lista musiikin tyylilajeista A:sta Z:aan.
Jos kysyt keneltä tahansa 50-luvulla syntyneeltä mitä hän kuunteli nuoruudessaan, voisin vannoa että joukon kärjessä kiiluvat The Beatlesit, Elvis Presley, ja lista jatkuu niin kotimaisilla kuin ulkomaalaisillakin artisteilla. Mielenkiintoisinta linkkien biisien esittäjissä oli, että olin tietoinen vain kahdesta esittäjästä entuudestaan.
Tässä on kuitenkin katsaus minun Facebook-kavereideni musiikkimausta. Ole avarakorvainen ja anna musiikin soida!
Voit biisit kuunneltuasi tehdä omat johtopäätöksesi henkilöistä heidän musiikkimakunsa perusteella, mutta itse jätän linkittäjien identiteetit pimentoon. Sen voin sanoa että laajaa ihmisryhmää edustetaan. Niin nuorempaa kuin vanhempaa, suomalaista ja ulkomaalaista.
http://www.youtube.com/watch?v=vFwYJYl5GUQ
http://www.youtube.com/watch?v=gtOV7bp-gys
http://www.youtube.com/watch?v=kz_CRY_fs2s
http://www.youtube.com/watch?v=_CF7sER73TY&feature=youtu.be
http://www.youtube.com/watch?v=76fSUq5sUks
http://www.youtube.com/watch?v=2HKOhy07Rn0&feature=relmfu
http://www.youtube.com/watch?v=fvSCHyAC1rI
http://www.youtube.com/watch?v=rR_L3KTTbWs
http://www.youtube.com/watch?v=xyKd2Y_Ivxw
http://www.youtube.com/watch?v=comnDpYeBV4
http://www.youtube.com/watch?v=hfhNz-S2V-8
http://www.youtube.com/watch?v=9-SQGOYOjxs
Lopuksi vielä oma biisini joka taitaa olla YleX:llä tehosoitossakin. Oululaista elektronista musiikkia tarjoilee nyttemmin tunnettu TJH87 kappaleellaan Break Away Kicks
http://www.youtube.com/watch?v=chyrwiIPYms
Joka tapauksessa. En tiedä mistä sain idean tähän kirjoitukseen, mutta sain idean, että kysyn Facebookissa kavereiltani biisejä, kappaleita, mistä he mahdollisesti pitävät, tai halusivat vain linkittää minulle, jos halusivat (biisien hankkiminen oli vielä tässä kohtaa vaiheessa).
Voisin väittää että vanhempieni aikaan musiikkitarjonta ei ensinnäkään ollut yhtä laaja. Genrejen kirjo on valtava tänä päivänä, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin jostain genrestä, tai vielä syvemmin alagenrestä.
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_music_styles lista musiikin tyylilajeista A:sta Z:aan.
Jos kysyt keneltä tahansa 50-luvulla syntyneeltä mitä hän kuunteli nuoruudessaan, voisin vannoa että joukon kärjessä kiiluvat The Beatlesit, Elvis Presley, ja lista jatkuu niin kotimaisilla kuin ulkomaalaisillakin artisteilla. Mielenkiintoisinta linkkien biisien esittäjissä oli, että olin tietoinen vain kahdesta esittäjästä entuudestaan.
Tässä on kuitenkin katsaus minun Facebook-kavereideni musiikkimausta. Ole avarakorvainen ja anna musiikin soida!
Voit biisit kuunneltuasi tehdä omat johtopäätöksesi henkilöistä heidän musiikkimakunsa perusteella, mutta itse jätän linkittäjien identiteetit pimentoon. Sen voin sanoa että laajaa ihmisryhmää edustetaan. Niin nuorempaa kuin vanhempaa, suomalaista ja ulkomaalaista.
Lopuksi vielä oma biisini joka taitaa olla YleX:llä tehosoitossakin. Oululaista elektronista musiikkia tarjoilee nyttemmin tunnettu TJH87 kappaleellaan Break Away Kicks
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Mitä sinulle kuuluu?
Toivottavasti jollain lukijasta alkoi jo pelkän otsikon perusteella soida Freemanin Mitä sinulle kuuluu -biisi päässä, onhan se ollut aika ahkerassa käytössä hiljattain Tele Finlandin mainoskampanjassa ainakin televisiossa, varmaan radiossakin mutta kaupalliset kanavat harvoin tavoittavat minua...Kampanja oli mielenkiintoinen. Piipittävistä sinisistä oravista on päästy eroon ja yhtiön ilmeelle ollaan selvästi tekemässä kasvojenkohotusta. Olisi miele kiintoista tietää mikä mainostoimisto on tämän kaiken takana.
Mutta hyvä mainos toimii minulle silloin, kun se pistää ajattelemsäaan, eikä vain posauta Danoneja ja Vanisheja naamalle ja yritä uskotella tuiki tavallisten tai julkkisten avulla. Mutta ilmeisesti tämäkin puree joihinkin kuluttajiin...
Mainoksessa takerruttiin samalla hyvin suomalaiseen yhtriskuntaongelmaan, joka hektistyessä ja teknistyessä vain yleistyy ja yleistyy. Itsekin osaan vahvistaa asian. Vaikka olisimmekin koko ajan enemmän yhteydessä toisiimme sosiaalisten medioiden ja muiden median pikaviestimien ansiosta, alamme tulla yhä itsekeskeisimmiksi eikä aikaa riitä muille kun oma status ja profiili on huolehdittavana. Emme turhaan halua näyttää ja julkaista vain oarasta puolta itsestämme. Tätä voisikin siis kutsua jo propagandaksi.
Okei, se syyllistämisestä. Mutta haluan Sinun pohtivan samalla tavalla kuin minä olen pohtinut, että kuinka kolmella tai kahdella voi tehdä ihmeitä ja parantaa samalla koko kansakunnan hyvinvointia.
Me olemme yhteydessä toisiimme, se on väistämätöntä, mutta eristäytymiselle ei ole mitään syytä. Laumaeläin huolehtii toinen toisestaan. Älä sinäkään jää yksin.
Haluan, että kysyt vielä tänään, tällä viikolla, tai tämän vuoden puolella joltain ystävältä, kaverilta, puolitutulta, toiselta, mitä hänelle kuuluu. Anna hänelle hetki aikaa, se voi tehdä ihmeitä.
http://www.tele.fi/apu+tuki/ajankohtaista/ajankohtaiset+ilmoitukset/uusi+ystavallinen+valittava+tele+finland
Tietoa yrityksen imagonnostatuksesta, josta selviää mm. niiden sarjakuvahahmojen kohtalo.
P.S. mainoksen jälkeen teki mieli oikeasti soittaa asiakaspalveluun ja teststs, kysyisivätkö he mitä minulle kuuluu. Tele Finlandin asiakaspalvelussa asioineet ilmiantakaa kuulumistenkysyjät!
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Yhteys
Kaikilla on yhteys, ja kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Eikö sitä opetets koulussakin että asiat ja esineet ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, vetovoima, tai jotain tämmöstä. Ja jos näin ei olis, saattas asiat mennä päin prinkkalaa, miten tuleekin kai käymään miljoonien vuosien päästä, kun kuu lähtee omille teilleen. Mutta sitä ei kannata ehkä nyt kuitenkaan ressata.
Uskon jollain tapaa kuuden pisteen yhtetden teoriaan, jonka käsityksen mukaan, olemme kaikki kuuden askeleen päässä toisistamme. Joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tunteen jonkun joka sittrn tuntee taas sinut. Ja Kokkolassa ei ainakaan ole vaikeaa löytää tätä yhteyttä. Huvittaa joka kerta juna-asemalle mennessäni, kun tuttuja tulee vastaan. Niin tälläkin kertaa, jopa samaan vaunuun. Mutta mukavaa se on useimmiten tavatakin tuttavia.
Mutta aivan oikein, olen jälleen junassa. Matkalla yhdisrymään kohti omaa yhteyttäni, pyhää yhteyttä, idoleitani ja kanssa-ajattelijoita, toivon mukaan. Yhteys on välttämätön, onneen myös. Yhteenkuuluvuuden tunne. Matkaan Summer Sound Festivaleille. Monelle varmaan entuudestaan tuntematon tapahtuma, mutta minulle elintärkeä. Elektronisen tanssimusiikin tapahtuma. Älä tuomitse, en minäkään sinun musiikkimakuasi. Mutta sen yhtryden toivon siellä paikan päällä pomppiessani saavan. Yksin matkustamisessa on omat puolensa, mutta jos porukka on yhtään avomielistä, ei minun tuskin tarvitse kovin yksin siellä olla. Ja hei,turvatarkastuksen ruuhkat ovat tunnin mittaiset, joten lössiä ainakin on.
Mietin tätä blogikirjoitusta jo aiemmin tällä viikolla lenkillä. Totta kai suomalainen sloganikin "Connecting people" tuli mieleeni, joka sopisi hyvin asiayhteyteen. Ja samoin tuli mieleeni vertauskuva polveni eturistisiteen yhteydestä, joks oli päässyt katkeamaan.
Yhteyksistä on pidettävä huoli, etteivät ne pääse katkeamaan. Yhteyden luominen voi olla melko simppeli juttu, mutta sen ylläpito vaatii energiaa, molemmilta osapuolilta, molemmista liitospäistä. Muuten yhteys kuolee eriarvoisuuteen.
Hmm, nyt tuntuu, että paneuduin liiankin syvään aiheeseen. Monestikohan kerkesin jo sanaa "yhteyskin" käyttää? Mutta asia vain koskee montaa asiaa tällä hetkellä. Odotan Oulun koulustanikin luovan uusia yhteyksiä, ja jo pelkillä yhteyksilläkin voi päästä elämässä eternpäin, suhteilla ehkä, mutta se aiheuttaa ikävän negatiivisen kuvan suhteesta.
Jos yrittäisin summata ajatukseni ja olotilani kuitenkin tähän loppuun.
Mulle on tarttunu joku ihmeen outo unirytmi jostain. Menen yleensä siinä puolen yön aikaan nukkumaan, eikä sillä ole väliä, menenkö ennen vai jälkeen, koska kuitenkin olen herännyt aamukuudelta, yleensä siihen, että peitto on kadoksissa omilla teillään ja minulla on kylmä ja vessahätä. Ja jos minä kerran herään, on vaikea saasa enää uudestaan nukutuksi. Ja kun elimistö pörähtää käyntiin, tarvii moottori polttoainetta ja nälkä iskee heti aamusta.
Mutta juuri nyt on kyllä niitä kuuluisia perhosia vatsassa, joita Summer Soundin graafisessa ilmeessäkin oli. Monen värisiä ja monen kokoisia. Yleensä en jännitä, mutta nyt jännitän. Jännitän, onnistuuko tapahtuma osaltani. Nautinko musiikista, saanko hyvät paikat, peppuraiskataanko minut ja selviänkö yöpuulle illan jälkeen, saanko syödyksi ja kestääkö polveni 11 tunnin tanssimista ja hyppimistä. Olen sellaista sorttia, etten nauti epätietoisuudesta tai suunnittelemattomuudesta, mutta kun sen olen oppinut, ettei kaikkea voi elämän varalta suunnitella. Aina tulee niitä muuttujia. Joku niitä raiteita ehkä ohjailee, mutta kyllä sitä yleensä päätepysäkille päästään, ehkä sitten mutkan kautta.
Kuvia ja videoita taatusti luvassa viikonlopussa, tarkastaa taas uusiksi ensi viikolla! Aurinkoista heinäkuun viimeistä viikonloppua kaikille! Se on kesä vielä.
KUVIA KLIKKAAMALLA NÄET NE SUUREMPANA
Uskon jollain tapaa kuuden pisteen yhtetden teoriaan, jonka käsityksen mukaan, olemme kaikki kuuden askeleen päässä toisistamme. Joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tunteen jonkun joka sittrn tuntee taas sinut. Ja Kokkolassa ei ainakaan ole vaikeaa löytää tätä yhteyttä. Huvittaa joka kerta juna-asemalle mennessäni, kun tuttuja tulee vastaan. Niin tälläkin kertaa, jopa samaan vaunuun. Mutta mukavaa se on useimmiten tavatakin tuttavia.
Mutta aivan oikein, olen jälleen junassa. Matkalla yhdisrymään kohti omaa yhteyttäni, pyhää yhteyttä, idoleitani ja kanssa-ajattelijoita, toivon mukaan. Yhteys on välttämätön, onneen myös. Yhteenkuuluvuuden tunne. Matkaan Summer Sound Festivaleille. Monelle varmaan entuudestaan tuntematon tapahtuma, mutta minulle elintärkeä. Elektronisen tanssimusiikin tapahtuma. Älä tuomitse, en minäkään sinun musiikkimakuasi. Mutta sen yhtryden toivon siellä paikan päällä pomppiessani saavan. Yksin matkustamisessa on omat puolensa, mutta jos porukka on yhtään avomielistä, ei minun tuskin tarvitse kovin yksin siellä olla. Ja hei,turvatarkastuksen ruuhkat ovat tunnin mittaiset, joten lössiä ainakin on.
Mietin tätä blogikirjoitusta jo aiemmin tällä viikolla lenkillä. Totta kai suomalainen sloganikin "Connecting people" tuli mieleeni, joka sopisi hyvin asiayhteyteen. Ja samoin tuli mieleeni vertauskuva polveni eturistisiteen yhteydestä, joks oli päässyt katkeamaan.
Yhteyksistä on pidettävä huoli, etteivät ne pääse katkeamaan. Yhteyden luominen voi olla melko simppeli juttu, mutta sen ylläpito vaatii energiaa, molemmilta osapuolilta, molemmista liitospäistä. Muuten yhteys kuolee eriarvoisuuteen.
Hmm, nyt tuntuu, että paneuduin liiankin syvään aiheeseen. Monestikohan kerkesin jo sanaa "yhteyskin" käyttää? Mutta asia vain koskee montaa asiaa tällä hetkellä. Odotan Oulun koulustanikin luovan uusia yhteyksiä, ja jo pelkillä yhteyksilläkin voi päästä elämässä eternpäin, suhteilla ehkä, mutta se aiheuttaa ikävän negatiivisen kuvan suhteesta.
Jos yrittäisin summata ajatukseni ja olotilani kuitenkin tähän loppuun.
Mulle on tarttunu joku ihmeen outo unirytmi jostain. Menen yleensä siinä puolen yön aikaan nukkumaan, eikä sillä ole väliä, menenkö ennen vai jälkeen, koska kuitenkin olen herännyt aamukuudelta, yleensä siihen, että peitto on kadoksissa omilla teillään ja minulla on kylmä ja vessahätä. Ja jos minä kerran herään, on vaikea saasa enää uudestaan nukutuksi. Ja kun elimistö pörähtää käyntiin, tarvii moottori polttoainetta ja nälkä iskee heti aamusta.
Mutta juuri nyt on kyllä niitä kuuluisia perhosia vatsassa, joita Summer Soundin graafisessa ilmeessäkin oli. Monen värisiä ja monen kokoisia. Yleensä en jännitä, mutta nyt jännitän. Jännitän, onnistuuko tapahtuma osaltani. Nautinko musiikista, saanko hyvät paikat, peppuraiskataanko minut ja selviänkö yöpuulle illan jälkeen, saanko syödyksi ja kestääkö polveni 11 tunnin tanssimista ja hyppimistä. Olen sellaista sorttia, etten nauti epätietoisuudesta tai suunnittelemattomuudesta, mutta kun sen olen oppinut, ettei kaikkea voi elämän varalta suunnitella. Aina tulee niitä muuttujia. Joku niitä raiteita ehkä ohjailee, mutta kyllä sitä yleensä päätepysäkille päästään, ehkä sitten mutkan kautta.
 |
| Pojat tiivisti kaiken olennaisen |
 |
| Väkimassaa |
 |
| Sadetanssia lätäkössä |
 |
| Axmeister |
 |
| Rave |
 |
| Todiste siitä, että mulla oli kavereita - ainakin hetkellisesti |
 |
| Populaa |
 |
| Paukkuserpentiiniä |
 |
| Rakkautta ilmassa |
 |
| Valotikkukaiffari |
 |
| Heat |
 |
| Tunne |
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Auringonpaistetta
Olen matkallani jälleen. Tällä kertaa automobiilissa mobiilisti. Ja ehkäpä vielä ainakin näillä näkymin nelivuotiseen määränpäähäni, Ouluun. Jos et vielä rivienvälistä saanut luetuksi, selkokielistettynä, sain sen f*****g opiskelupaikan (tiedä mistä voimasana tuli, mutta ehkä jonkin sortin iloa sitten). Tämän päivän päämäärä onkin hyvin käytännönläheinen. Arvuuttelemme yhdessä lääkärin kanssa polven tulevaisuutta ja mahdollista sörkkimistä, kaikki vakuutuksen piikkiin tietysti. Toinen tärkeä juttu ja ensimmäinen laatuaan elämässäni on vuokrasopimuksen allekirjoittaminen. Osalle lukijoista tämänkaltaiset asioiden hoitamiset voivat olla jo tuttua puuhaa, mutta juuri nyt minulle ne ovat jänniä juttuja, osia aikuisyumisesta ja itsenäistymisestä. Kyllähän se tuntui hienolta ja konkretisoi asioita saada Kelalta kirjeitse päätös opintorahan myöntämisestä.
Nyt, ennen kuin lähden ihan raiteiltani asioiden hoitamisten kanssa palaan ajatuksiini. Tai ainakin yritän.
Otsikon piti viitata länsirannikkoa hellivään auringonpaisteeseen muun Suomen ryvetessä lätäköissä, sekä siihen, että elämässäni näyttää taas valoisammalta.
Teksti jää tällä kertaa vähän tyngäksi inspiraation puutteessa, tai sitten ei vain ole mitään jäljellä, mistä avautua D:
Mutta koulupaikkani on siis sitä uteleville OAMK:n Viestinnän ko, Mediatuotannon suuntsutumislinja.
Loppuun haluan jakaa omaa paistettani kappaleella Panetoz -Dansa Pausa
http://www.youtube.com/watch?v=Sk9MSeE1l80
Nyt, ennen kuin lähden ihan raiteiltani asioiden hoitamisten kanssa palaan ajatuksiini. Tai ainakin yritän.
Otsikon piti viitata länsirannikkoa hellivään auringonpaisteeseen muun Suomen ryvetessä lätäköissä, sekä siihen, että elämässäni näyttää taas valoisammalta.
Teksti jää tällä kertaa vähän tyngäksi inspiraation puutteessa, tai sitten ei vain ole mitään jäljellä, mistä avautua D:
Mutta koulupaikkani on siis sitä uteleville OAMK:n Viestinnän ko, Mediatuotannon suuntsutumislinja.
Loppuun haluan jakaa omaa paistettani kappaleella Panetoz -Dansa Pausa
http://www.youtube.com/watch?v=Sk9MSeE1l80
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Junassa viimeinkin
Voin ottaa iisimmin
Kyllä, kirjoitan siis taas blogiani junassa. Ja paljon on taas tapahtunut viimekerrasta.
Juhannus ei mennytkään töissä kiin kuin alunperin piti, älkääkä nyt luulko että tein asialle tahallisesti jotain, jotta olisin säästynyt työvuoroiltani. Motoriikkani ja polveni eivät vain yksi maanantai jalkapallokentällä kestäneet hitauttani ja kehonpainoa. Polvesta kuului riks, raks ja poks ja maanantaina onkin tiedossa polven magneettikuvaus. Jännää.
Jännyyskerrointa lisää paitsi sunnuntaina jaettava 11 miljoonan euron lottopotti (minulle 8]) myös torstaina selviävä Oulun koulupaikan kohtalo.
Juna lähti liikkeelle ja sain puheliin puhuvan naisen vierelleni. Tampereelta Helsinkiin käy matkani nyt. Tampereelle tulin pakoon yksinäisyyttä, jonka valillallani olla menemättä vanhenpien kanssa Nizzaan tein. Tampereelta tarttuikin matkaan kuteita Sokokselta ja tyhjä lompakko Särkänniemen ja Angry Birds Landin jälkeen. Helsingissä on ilmeisesti luvassa kybersotimista ja intiimiä yöseuraa.
Kesäkuuta ei enää montsa päivää ole jäljellä eikä vieläkään elohopea tahdo kohota kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Ikävä myöntää, mutta talviturkki on vielä heittämättä.
Niille, jotka suuntaavat katseensa kohti kaukomailla näin kesällä, voin hyvin suositella myös kotimaanmatkailua, kunhan jaksaa pitää silmät auki ja aistit avoinna. Suomen rajojen sisälläkin löytyy monta ihmeellistä paikkaa ja ihmistä omine pienine kulttuurisine vivahteineen.
Tällä hetkellä olo on aika levollinen. Mikään ei paina erityisemmin harteillani, enkä koe tarvetta itkupotkuraivareille. Silti jotain kyllä puuttuu, enkä itsekään taida ihan varmaksi tietää mitä. Kesä sen varmasti näyttää, jos on näyytääkseen. Joten, samat sanat minullekin. Aistit valppaana ja silmät avoinna.
(Välillä kyllä tuntuu tyhmältä kävellä kaduilla nokka Lumiassa kiinni...)
Seuraavasta tekstistä ei ole tietoa
n y t n a u t i t a a n
 |
| Eurofutista |
 |
| Harmonikkaa |
 |
| Angry Birds Land |
Kyllä, kirjoitan siis taas blogiani junassa. Ja paljon on taas tapahtunut viimekerrasta.
Juhannus ei mennytkään töissä kiin kuin alunperin piti, älkääkä nyt luulko että tein asialle tahallisesti jotain, jotta olisin säästynyt työvuoroiltani. Motoriikkani ja polveni eivät vain yksi maanantai jalkapallokentällä kestäneet hitauttani ja kehonpainoa. Polvesta kuului riks, raks ja poks ja maanantaina onkin tiedossa polven magneettikuvaus. Jännää.
 |
| Tammerta |
Juna lähti liikkeelle ja sain puheliin puhuvan naisen vierelleni. Tampereelta Helsinkiin käy matkani nyt. Tampereelle tulin pakoon yksinäisyyttä, jonka valillallani olla menemättä vanhenpien kanssa Nizzaan tein. Tampereelta tarttuikin matkaan kuteita Sokokselta ja tyhjä lompakko Särkänniemen ja Angry Birds Landin jälkeen. Helsingissä on ilmeisesti luvassa kybersotimista ja intiimiä yöseuraa.
Kesäkuuta ei enää montsa päivää ole jäljellä eikä vieläkään elohopea tahdo kohota kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Ikävä myöntää, mutta talviturkki on vielä heittämättä.
Niille, jotka suuntaavat katseensa kohti kaukomailla näin kesällä, voin hyvin suositella myös kotimaanmatkailua, kunhan jaksaa pitää silmät auki ja aistit avoinna. Suomen rajojen sisälläkin löytyy monta ihmeellistä paikkaa ja ihmistä omine pienine kulttuurisine vivahteineen.
Tällä hetkellä olo on aika levollinen. Mikään ei paina erityisemmin harteillani, enkä koe tarvetta itkupotkuraivareille. Silti jotain kyllä puuttuu, enkä itsekään taida ihan varmaksi tietää mitä. Kesä sen varmasti näyttää, jos on näyytääkseen. Joten, samat sanat minullekin. Aistit valppaana ja silmät avoinna.
 |
| Pojat vaateostoksilla |
 |
| Omistaja ja hoitaja |
 |
| Cool hat! |
n y t n a u t i t a a n
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Elämme mielenkiintoisia aikoja
Todellakin elämme mielenkiintoisia aikoja otsikon todellisessa merkityksestä, sillä teknologian nopean edistymisen johdosta kirjoitan tätä blogia juuri nyt vessanpöntöllä, MUTTA HEI, ei tuomita siellä! Jokaisella omat paikkansa luovuudelle... Ja täällä minulla on taas aikaa.
Tajusin mainoksia selaillessani ja TV:tä metsästäessäni, kun totesin äidille, että nyt sais hyvä halvalla, jolloin äiti toi kylmän faktan suoraan päin naamaa: pitäisi se opiskelupaikka saada ensiksi. Samassa tajusinkin, että ensimmäiset tiedot mahdollisista opiskelupaikoista tulevat jo tällä viikolla. Samaan syssyyn puski mieli täyteen kysymyksiä: olenko valmis muuttamaan omilleni ja asumaan omin voimin, löytyykö opiskelumotivaatio uudelleen. Kaikki kysymykset, joita varmasti meistä jokainen on samassa tilanteessa miettinyt.
Jollain tavalla tunsin aiemmin, että tämä on se kesä, jona minusta kasvaa mies, vaikken valtion miehisyyskoulusta saanutkaan oppeja. Alan kai itsekin pikkuhiljaa tajuamaan että 20-vuotias olento ei ole enää mikään sylivauva, jota emo ruokkii ja hoivaa ympäri vuorokauden.
Palataan viime vuoteen. Olin vuosi sitten nuorisovaihtoleirillä Irlannista, josta ostin itselleni tinapurkin, jossa luvattiin olevan neliapilan siemeniä. Neliapilat ovat tunnesti onnen symboli (Hannu Hanhi) sekä Irlannin kansallistavaramerkki Guinnessin ohella. Kylvin syksyllä apilat ja ne kasvoivat iloisesti ja runsain mitoin. Mutta yhtään neliapilaa ei ilmestynyt. Tämän varalta purkkiin oli taiteiltukin pikkupräntillä teksti jossa ei taattu neliapiloiden itävyyttä. Purkissa kuitenkin tuli mukana extrasiemeniä. Odotin kevääseen ja kylvin ne, kun Danonen lehtisalaatti ei ruvennut itämään. Perjantaina huomasin ilokseni, että mutaatio oli tapahtunut ja yhdestä vaivaisesta siemenestä oli kuin olikin kasvanut neliapila! Parempia aikoja voi siis olla luvassa...
Palataan tähän kesään ja juhannukseen. Alan ehkä ymmärtämään, minkä vuoksi ihmiset niin kovin yrittävät päästä kesäkuntoon. Homma alkoi valjeta minulle, kun luin kauppojen mainoslehtiä. Kaupoille juhannussesonki on parasta myyntiaikaa, ja lehtien sivuilla keikkuivat niin makkarat, limsat, sipsit, grilliherkut kuin oluetkin. Kesää varten on treenattava, että saa juhannuksena sitten nauttia :) Samalla mietin myös aamulla lehteä ja poliisin ilmoitusta varovaisuuden noudattamisesta, että kuinkahan monta hukkuu taas aivan turhaan tänäkin juhannuksena. Niin surkuhupaisaa kuin se onkin, en toivoisi yhtäkään, mutta silti oma veikkaukseni juhannuksen varalle on 7 veden varaan joutunutta uhria. Voit laittaa omat lottonumerosi kommenttiin, kunhan et laske itseäsi mukaan.
Näihin tunnelmiin ja näihin kuviin toivotan kaikille lukijoille oikein railakasta ja aurinkoista juhannusta!
Tajusin mainoksia selaillessani ja TV:tä metsästäessäni, kun totesin äidille, että nyt sais hyvä halvalla, jolloin äiti toi kylmän faktan suoraan päin naamaa: pitäisi se opiskelupaikka saada ensiksi. Samassa tajusinkin, että ensimmäiset tiedot mahdollisista opiskelupaikoista tulevat jo tällä viikolla. Samaan syssyyn puski mieli täyteen kysymyksiä: olenko valmis muuttamaan omilleni ja asumaan omin voimin, löytyykö opiskelumotivaatio uudelleen. Kaikki kysymykset, joita varmasti meistä jokainen on samassa tilanteessa miettinyt.
Jollain tavalla tunsin aiemmin, että tämä on se kesä, jona minusta kasvaa mies, vaikken valtion miehisyyskoulusta saanutkaan oppeja. Alan kai itsekin pikkuhiljaa tajuamaan että 20-vuotias olento ei ole enää mikään sylivauva, jota emo ruokkii ja hoivaa ympäri vuorokauden.
 |
| Neliapila, toiselta nimeltään shamrock (KLIKKAA KUVAA SUUREMMAKSI) |
Palataan tähän kesään ja juhannukseen. Alan ehkä ymmärtämään, minkä vuoksi ihmiset niin kovin yrittävät päästä kesäkuntoon. Homma alkoi valjeta minulle, kun luin kauppojen mainoslehtiä. Kaupoille juhannussesonki on parasta myyntiaikaa, ja lehtien sivuilla keikkuivat niin makkarat, limsat, sipsit, grilliherkut kuin oluetkin. Kesää varten on treenattava, että saa juhannuksena sitten nauttia :) Samalla mietin myös aamulla lehteä ja poliisin ilmoitusta varovaisuuden noudattamisesta, että kuinkahan monta hukkuu taas aivan turhaan tänäkin juhannuksena. Niin surkuhupaisaa kuin se onkin, en toivoisi yhtäkään, mutta silti oma veikkaukseni juhannuksen varalle on 7 veden varaan joutunutta uhria. Voit laittaa omat lottonumerosi kommenttiin, kunhan et laske itseäsi mukaan.
 |
| Kirjosieppo oli napannut saaliin poikasilleen (KLIKKAA KUVAA SUUREMMAKSI) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)