Tekstaripalstalta pääpiirteittäin kun lukee kiitokset ja haukut, tulee olo, että suomalainen ei pysty sanomaan hänelle tärkeitä ja merkityksellisiä asioita kasvokkain. Aina jää jotain kytemään sisimpään, ja mikä olisikaan parempi paikka avautua nimettömänä kuin koko kansaan iskostuneen tekstiviestin kautta.
En tiedä, unohtuuko meiltä toisinaan sanoa se yksinkertainen ja suuhunkin sopiva kaksitavuinen kii-tos, vai emmekö myös halua tulla kiitetyiksi, sillä kiitokseenkin pitää vastavuoroisesta vastata "ole hyvä", mikä sekin tuntuu monesti olevan hankalaa. Itse myönnän, että ovea pitäessäni auki ja kiitoksen saadessani, ei suusta tahdo lausahtua ole hyvää. Mutta sehän on vain piirre meissä suomalaisissa, se itsensä vähättely. Mitäs tuosta, eihän tuo nyt ollut mitään, ääh, noooh, kyllä te tiedätte.
Mutta yllättävänä seikkana huomaan kiitosviestien sisällöstä, että moni liittyy auttamiseen, siihen auttamiseen ja avunantoon, jota meidän kulttuurissamme ei alunalkujaan edes pitänyt olla, vain se vahva itsepärjäämisen kulttuuri. Mutta he, jos ketkä myös kiitoksensa ansaitsevat. Apua sitä tarvitseville antava.
Viestipalstalla on myös hyvä kuulostella kadonnutta omaisuuttaan, toisin sanoen pyydetään apua. Siitä en tiedä onko tästä oikeasti apua, mutta ilmeisesti tekstiviestipalsta yllättävän monen kaupunkilaisen kuitenkin tavoittaa, ja on helppo ja halpa muoto, ehkä vanhojen vaihtoehto sosiaaliselle medialle. Kummastuksekseni olen törmännyt jo somessakin etsintäkuulutuskiertoviesteihin, mutta paras hukatut asiat, tai ihmiset, olivat yh-äidiltä kadoksissa olleet kaksi mukulaa, jotka olivat jääneet sille tielleen isänvierailureissulla. Äiti kuvaili lasten isää arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja muutenkin psykopaatiksi. Mieleeni tuli vain, että eikö tätä olisi kannattanut miettiä jo ennen sitä lapsentekohommia...
Patoumiahan meillä suomalaisilla riittää. Se on tosiseikka, että lehtien mielipidesivuille kirjoitellaan yhä, mutta kasvava trendi on myös mennä nettiin räyhäämään kommentti-osioihin. Jopa vanhukset ovat sen äkänneet nyt. Nimettömyys kun takaa sen, että suustansa voi päästää jo mitä tahansa. Mutta tämäkään ei tuntunut toimivan. Siksi mm. Helsingin Sanomien verkkosivu vaatii kommentoijaa nykyään rekisteröitymään joko nimimerkin tai oman nimensä taakse, mutta haluten estäen räikeimmistä räikeimmät kommentoinnit ja turvatakseen lukijoidensa lukukokemukset. Sananvapautta tai ei, minun mielestäni kohtuullista.
Kokkola-lehden tekstaripalstalla kuitenkin valitellaan ihan tuikitavallisista asioista: kouluruuan laadusta, politiikasta ja muuten vain mieltä harmittavasta räksyttävästä naapurin koirasta. Silti useamman tekstarin verran oli annettu suoraa palautetta epäsuorasti myös liikennekäyttäytymisestä. Me suomalaisethan tunnetusti olemme kovaa rallikansaa, mutta silti pidämme sisäiset ralliajajamme kurissa. Silti, jos mokaat liikenteessä, saa sen varmasti tuta nahoissaan. Virheitä ei hyväksytä maailman parhaan ja täydellisen kansan keskuudessa.
Vaikka se töötti onkin vain hätätapausta varten, niin meilläpäin se oikeuttaa töräyttämään ilmoille toisen kyvyttömyyden ajaa tööttääjälle itselleen mieluisalla tavalla. Toisaalta minua ei haittaisi yhtään etelän maiden vieraanvaraiset tööttäilyt, vaikka meluahan siitä tulisikin. Mutta kun aina tööttäyksen kuullessaan Suomessa tulee vain ajatus päähän "mitä tein väärin?" niin ei sekään kovin hyvä juttu ole.
Viimeisenä, rakkaus.
Meitä vainoaa yksinäisyys. Pimenevät syysillat ajavat kaamosmasennukseen ja lohtua haetaan joka suunnasta. Jälleen kerran, kun luontoomme ei sovi, että puhuisimme tunteistamme avoimesti, sanomme tunteemme tekstaripalstalla. "Olet huomannut katseeni töissä. Kyllä. Olen kiinnostunut ja haluaisin tavata.." "Iske silmää mulle jos olet kiinnostunut :) minusta, sä tumma ja komee... Nähtiin ti iltapv." Nämä kaksi tekstiä lukevat oikeasti tekstaripalstalla, tarkistakaa vaikka Kokkola-lehden näköisversiosta jutun lopussa olevasta linkistä.
Okei, näin vielä sattumoisin lööppiotsikon kaupassa, että en nyt muista oliko se yksi vai kaksi kolmasosaa suomalaisista, mutta anyway, ovat harrastaneet työpaikkaromansseja. OMG. Siihen minulla ei ole mitään kommentoitavaa, mutta työpaikka on se paikka, missä ihmisiä nähdään, ihmisiin kiinnytään ja missä pomot läpsivät sihteereitään perseille. Sitten taas perseillään pikkujoulukautena eikä haluta muistella enää uuden vuoden jälkeen tapahtuneita. Mutta rakkaus.
Suomalaisessa rakkaudessa kulminoituvat jo kaikki edellä mainitut piirteemme. Emme voi kertoa tunteistamme suoraan, emme voi kiittää, sanoa olevamme pahoillamme tai myöntää olleemme väärässä. Emme voi sanoa suoraan "beibi hei, sä näytät ihan täräyttävän hyvältä". Emme voi tietää toisen tunteista ellemme kysy niistä tai kerro omista tunteistamme. En haluaisi päätellä, miksi suomalainen parisuhde on niin retuperällä ja miksi se toimiston Liisa näyttääkin yhtäkkiä niin paljon kauniimmalta kuin kotona pullaa leipova Pirjo.
Näin syvälle pääsin pelkän tekstaripalstan avulla. Rakkaus on hieno asia, mutta joku vaatii myös rakastelun loppumista Libeckinkadulla. Shame on you ylintä rakkaudenosoitusta harjoittavat, shame on you.Linkki Kokkola-lehden tekstaripalstalle
http://www.kokkola.net/today/#63
Jos linkki ei vie suoraan tekstaripalstasivulle, löytyy se sivulta 63
